Jälkikäteen ajateltuna tuntuu kuin koko maailma olisi odottanut vuotta 2000. Tai ehkä etenkin Eurooppa ja USA? Ainakin Suomessa luotiin jo 80-luvulla odotuksen tunnelmaa kun kouluissakin kirjoitettiin ainekirjoituksia siitä, miten ihmeellinen maailma voisi olla vuonna 2000. Teknologisen kehityksen ja avaruusmatkailun huumassa kaavailin omassa kirjoituksessani, että vuonna 2000 autotkin lentää. Enkä ollut edes ainoa, enkä varmasti edes keksinyt ajatusta itse. Hurjimmat tai hulluimmat pelkäsivät maailman loppua, toiset ajattelivat jonkinlaista toiveiden täyttymystä.

Maailma ei loppunut. Tietokoneetkaan eivät seonneet 00-ongelmaan kuten pelättiin. Ydinvoimalat eivät räjähtäneet eikä edes pankkimaailma seonnut, ainakaan tietokoneiden vuoksi. Mutta mitä sen jälkeen tapahtui? Yhtäkkiä suomalainen hyvinvointiyhteiskunta saavutti huippunsa, joka olikin kyllä nopea hetki, ja Suomen taloustilanne muuttui hankalaksi useamman keskeisen toimialan joutuessa vaikeuksiin. Kaiken tämän tuloksena nyt yhteiskunnassa kysellään mitä tapahtui, mihin olemme menossa, miksi kukaan ei tiedä?

Mikko Lahtinen havainnoi Matkoja utopiaan –kirjansa (2002) esipuheessa, että tulevaisuuden utopioiden miettiminen menetti hohtonsa vuosituhannen vaihteessa. Mutta ehkä hohto menetettiinkin vain hetkeksi. Tai ehkä olimme hetken niin humaltuneita internetin lumosta, että tulevaisuutta oli vaikea edes miettiä?

Lahtisen kirja on jokatapauksessa erinomaista luettavaa myös tämän päivän utopistille. Alla joitakin kohokohtia tiivistettynä.

Utopia terminä juontaa juurensa Thomas Moren Utopia teoksesta (1516). Viiden sadan vuoden ajan erilaisia tulevaisuuteen, jopa avaruuteen, sijoittuvia utopistisia ajatuksia paremmasta maailmasta on esitetty sekä realismin että fantasian keinoin. Eräänä esimerkkinä Mikko Lahtinen nostaa esiin Edward Bellamyn teoksen Vuonna 2000 (julkaistu 1888). Kirjan mukaan muutoksen ei tarvitse olla väkivaltainen tai edes erityisen vallankumouksellinen. Bellamyn näkemyksen mukaan yhtenä päivänä ”ihmiset vain havahtuivat huomaamaan, että ”kapitalismin lakkauttaminen oli kaikkien edun mukaista”.

Aiemmin erityisesti renessanssin syklinen aikakäsitys teki täysin luontevaksi ajatella paluuta muinaisten ihanteiden aikaan. Jo kauan ennen Bellamyn aikaa omaksuttu lineaarinen aikakäsitys ja etenkin valistusajan teknologinen kehitys ja tulevaisuuden usko siirsivät kuitenkin huomion pysyvästi tulevaisuuteen. Samalla Humen edustama poliittinen realismi hiipi mukaan tulevaisuuden suunnitteluun. Immanuel Kant puolestaan ennakoi globaalia vapaiden valtioiden yhteenliittymää ja rauhaa teoksessaan Ikuiseen rauhaan (1795). Valistuksen ajan kontekstissa myös Marxin Pääoma (1867) voidaan nähdä osana utopististen teosten jatkumoa. Nykyajassa tarkasteltuna Marxin näkemys anarkismista työväenliikkeen lastentautina ja pikkuporvarillisena intellektualismina vaikuttaisi ajankohtaiselta kannanotolta. Riippumatta näkemyksen oikeellisuudesta.

Antiutopiaa, synkkää tulevaisuuden kuvaa, edustaa H.G. Wellsin teos Aikakone (1895), jossa matkaaja löytää lohduttoman kahtia jakautuneen maailman. Vuosien 802701 ja 3000000 kokemuksien perusteella hän toteaa inhimillisen sivistyksen olevan ”pelkkä typerä kasauma, joka lopulta pakostakin sortuu kyhääjiensä niskaan ja tuhoaa heidät”.

Wellsin varoitus on ehkä syytä ottaa vakavasti ja lukea yhdessä Karl Mannheimin Idelogie und Utopie (1929) teoksen huomion kanssa. Mannheim esittää utopistisen ajattelun ongelmaksi puutteellisen tilanneanalyysin. Myöhemmin Professori Ernst Bloch tarjoaakin hyviä työkaluja kirjassaan Toivon periaate (1954-59). Teoksessaan Bloch korostaa utopistisen ajattelun keskeisintä arvoa: ”olemassa olevaa todellisuutta parempi maailma on mahdollinen”. Toimivan ja konkreettisen utopian edellytykseksi hän katsoo vastaamisen seuraaviin kysymyksiin: ”Keitä me olemme? Mistä me tulemme? Minne olemme matkalla? Mitä me toivomme? Mikä meitä odottaa?”.

Nykyajassa näihin kysymyksiin on etsitty vastauksia etenkin tieteiselokuvien keinoin. Hyvää niissä on kysymyksien pysyminen elossa ja kiinni ajassa, huonoa niiden ohuus ja vain vähäinen kytkös todellisuuteen. Mutta kumpi tapa antaa paremman lähtökohdan yhteiskunnan olojen kohentamiseen; arkirealismista ponnistava suunnitelma vai tulevaisuuden visioon perustuva ”mies kuuhun” –tavoite?

Machiavellin Ruhtinaan (1513/1532) mukaan vain raadollisen maailman välttämättömyydet huomioon ottava ja myös epämiellyttäviin tekoihin valmis hallitsija voi saada aikaan paremman maailman. Thomas Moren Utopian täydellisen valtion idea toimii kritiikkinä vallitseviin oloihin. Humen mukaan onnistumisen edellytykset ovat olemassa, kun ”lähtökohdaksi otetaan ihminen sellaisena kuin hän todellisuudessa on”. Blochin periaatteen mukaisesti vastaus on ”konkreettinen utopia”, jolloin todellisiin ongelmiin pureutuva ja aitoja vaihtoehtoja esittävä joukkoliikkeen manifesti voi kyetä aitoon poliittiseen vaikutukseen. Huolella rakennettuna voidaan siis esittää merkityksellisiä vaihtoehtoja, jotka kyynikkojen on vaikeampi sivuuttaa.