Verkostopankki 2000-luvun malliin

Teknologia metallituotteiden valmistamiseksi oli olemassa pitkän aikaa ennen teollistumisen alkua 1760-luvulla. Tuolloin kaupungistuminen oli jo vakiintunutta ja sivilisaatiolla oli käytettävissään useita teknologioita logistiikan, ruuan tuotannon sekä päivittäisen työtehokkuuden ylläpitämiseksi. Ensimmäinen teollinen vallankumous muutti aiempaa yhteiskuntajärjestystä merkittävästi: työn automatisointi ja systemaattinen järjestäminen pienempiin osiin sai alkunsa. Aikakauden ikoninen teollisuuskone on kehruujenny, joka loi esimerkin paitsi tehdastyölle niin erikoistumiselle. Koneiden rakentajat, käyttäjät ja huoltajat olivat eri henkilöitä. Samalla perheyhteisöjen sisäinen työnjako murtui kun teollinen tuotanto alkoi korvata aiemmin puhdetöinä tehtyjä käyttöesineitä.

Teollistumisen toinen aalto kiihdytti muutosta 1800-luvun lopulla ja samalla teollinen vallankumous levisi kattamaan Euroopan, Venäjän, Japanin ja Australian. Kolmas teollinen vallankumous käynnistyi vaivihkaa jo 1800-luvun alkupuolella akun keksimisen ja Michael Faradayn tutkimusten myötä. Koko 1800-luvun jatkunut tutkimus sähköopin parissa kulminoitui transistorin keksimiseen 1900-luvun taitteessa, mikä osaltaan kiihdytti automaatiota valtavasti. Kiinnostava kuriositeetti sekin, että transistori oli aluksi vain keino estää hehkulamppujen nokeentumista.

Historian näkökulmasta teollistuminen nähdään hitaana kehityksen jatkumona. Aihetta tutkineet Peter Stearn ja Thomas Misa näkevät prosessin ja sen yhteiskunnalliset vaikutukset eri tavoin, mutta ovat samaa mieltä siitä, että muutos on yhtä merkittävä kuin muutos keräilijäyhteiskunnasta maatalousyhteiskuntaan. Yhteisön elämänmuoto on muuttunut ja muuttuu merkittävästi erilaiseksi kuin ennen teollistumisen alkua.

Peter Stearn listaa muutamia asioita, jotka olivat merkittäviä edellytyksiä yhteiskunnalliselle muutokselle 1700-luvun Englannissa: 1) Työvoiman vapautuminen maataloudesta, 2) Artisaanien valinnan vapaus Kilta-järjestelmän heikettyä, 3) Valtion tuki muutokselle, 4) Paikallisen osaamisen tukeminen, 5) Infrastruktuurin kehittäminen, 6) Yrittämisen tekeminen helpoksi, 7) Hyvä pääsy resursseihin, 8) Yhteiskunnallinen vapaus kokeilemiseen ja esim erilaisten uskotojen hyväksyminen. Toisaalta teollistumista ja automatisointia on myös pelätty koko käynnissä olevan prosessin ajan.

Lopulta vuoden 2008 talouskriisi käynnisti keskustelun siitä miten talousjärjestelmää pitäisi ohjata ja mihin suuntaan tulisi pyrkiä. Eräs kantava teema on hiilineutraalitalous, jota Harward Business Review (HBR) pitää tämän vuosisadan keskeisenä päämääränä omassa artikkelissaan. Lisäksi HBR esittää, että uudet yhteistyömallit sekä resurssien tehokkaampi käyttö mullistavat monia toimialoja. Viimeisimpänä esimerkkinä muutoksesta ja sen nopeudesta ovat blockchain-teknologiaan perustuvat itsenäiset hajautetut organisaatiot. Itsenäisten organisaatioiden kanssa yhteensopiva trendi on myös algoritmitalous, jossa toisaalta annetaan tehtäviä algoritmien hoidettavaksi ja toisaalta käydään kauppaa algoritmeillä. Teollisuus näkee neljännen teollisuuden vaiheen tuotantokeskeisesti mutta asian voi nähdä myös yhteiskunnallisesti.

The Atlantic -lehti kehitti kolme skenaariota tulevaisuuden yhteiskunnasta. Ensimmäinen on automaatioon perustuva yhteiskunta, jossa keskeisenä tavoittena on ratkaista vapaa-ajan ongelma. Toinen skenaario on käsityöläisten paluu modernien työkalujen turvin. Uusi teknologia kuten 3D-tulostus mahdollistaa monimutkaisten mutta ihmisten suunnittelemien ja rakentamien esineden tekemisen paikallisesti. Kolmas skenaario on kilpailu vähistä palkkatöistä. Keskimäärin ihmisten toimeentulo koostuisi monista epävarmoista tehtävistä, minkä oletetaan lisäävän turvattomuutta ja köyhyyttä.

The Guardian puolestaan kirjoitti vuonna 2015 Capital Instituutin näkemyksistä seuraavasti [vapaa käännös]: ”talouden ymmärtäminen dynaamisina suhteina ja kokonaisuuksina saattaa johtaa tarkkaan toimitusketjujen, kiertotalouden tai yhteisötalouden selvityksen”. Samassa hengessä Joseph Stiglitz korosti Davosin kokoontumisesssa mittatyökalujen merkitystä [vapaa käännös]: ”On aika määritellä talous uudestaan ja varmistaa, että bruttokansantuote, tai sen korvaaja, ottaa huomioon myös kotityön ja yhteisöjen tekemän työn”. Stiglitz siis tunnustaa mittareiden keskeisen vaikutuksen päätöksenteossa. Yksi esimerkki vaihtoehtoisesta laskentamallista on bruttokansanonnellisuus. Taloudellisen toiminnan mittaamista helpottanee myös asioiden internet (IoT), jonka ennustetaan tuovan vaikkapa lämpömittarit ja kengät internettiin.

Arvovaltaisessa keskustelussa nykymallin ongelmista ja tämän vuosisadan tavoitteista esiintyy siis ainakin hiilineutraalitalous, uudet yhteistyömallit, resurssien tehokkaampi hyödyntäminen ja kiertotalous. Näiden rinnalla tai näistä johtuen myös talouden mittaamiseen tarvitaan uusia työkaluja. Monien muiden tavoin IBM esittää blockchainia osaksi ratkaisua. Kun välittäjä otetaan pois palveluketjusta niin syntyy tilaa aidolle vuorovaikutteiselle liiketoiminnalle. IBM ei ole yksin teknisen ratkaisumallin kanssa, esimerkiksi Economist korostaa lohkoketju-teknologian merkitystä pankkisektorille.

Suomessa asiasta on kirjoittanut esimerkiksi Miki Kuusinen Talouselämän kolumnissaan:

”Jos lohkoketjun mahdollistama avoimeen ja hajautettuun dataan perustuva oikeuksien ja niin sanottujen älykkäiden sopimusten tilinpito voidaan valjastaa osaankin visioiduista käyttötarkoituksista, on kyseessä digitaalinen meteoriitti. Se voi hävittää keskitetyn rahoitusjärjestelmän dinosaurukset. Se voi myös mahdollistaa aivan uudenlaisen tehokkuuden.”

Lohkoketjua onkin verrattu esimerkiksi internettiin teknologiana, jonka avulla voidaan rakentaa monenlaisia uusia palvelumalleja. Sari Stenforsin haastattelu tiivistää tämän näkökulman erinomaisesti:

”Arkisia esimerkkejä ovat testamentti, autokauppa, asuntokauppa, laina kaverille tai jopa avioliitto”.

Lohkoketjuista povataan siis työkalua verkostomallisen liiketoiminnan käyttöön. Finanssitalouden puolella Bitcoin on ensimmäinen ja tunnetuin puhtaasti digitaalinen ja blockchain-teknologiaan perustuva valuutta. Bitcoinin erityisominaisuus on louhinta; algoritmit louhivat bitcoineja kuten mainari louhii kultaa. Mitä enemmän bitcoineja on löydetty sitä työläämpää on löytää lisää bitcoineja. Bitcoin ei kuitenkaan ole ainoa blockchain valuutta -sovellus; Freico-niminen digitaalinen valuutta on rakennettu demurrage-säilytysmaksun periaatteelle. Demurrage-mallissa tavoitteena on pitää raha vaihdon välineenä ja kannustaa rahan liikkumista.

Ensimmäiseen teolliseen vallankumoukseen verrattuna meillä näyttäisi olevan kaikki edellytykset uuteen loikkaan seuraavalla tuottavuuden tasolle: logistiikan, ruuan tuotannon sekä päivittäisen työtehokkuuden ylläpitoon on olemassa useita teknologisia ratkaisuja. Loikkaan valmistava keskustelu yritysten moraalista on muuttunut vilkkaaksi samalla kun jakamistaloutta on alettu käsittelemään vakavasti.

Seuraavan vuosisadan työelämältä ja taloudelta on lupa odottaa ainakin näitä asioita: hiilineutraalitalous, läpinäkyvä materian kiertotalous, puhdas ja läpinäkyvä ruuantuotanto, helppo ja taloudellisesti kannattava vertaistalous, resurssien tehokas hyödyntäminen jakamisen avulla sekä algoritminen tiedon jalostaminen avoimesti. Lisäksi on pian löydettävä se asia jota halutaan mitata, tähän bruttokansanonnellisuus antaa hyvän esimerkin.

Yhteiseksi nimittäjäksi nousee globaali tieto- ja tavaravirtojen läpinäkyvyys sekä talousmalli lohkoketjua vastaavaan teknologian avulla. Vaihdannan välineeksi ja velkasuhteiden kirjanpitoon on tarjolla useampiakin luottamuksen säilyttäviä vaihtoehtoja. Teknologiset ja yhteiskunnalliset edellytykset neljännen teollisen vallankumouksen toteuttamiselle ovat siis olemassa.

Joustavasti edustuksellinen valtio

Edisonin kerrotaan sanoneen, että kaiken keksimisen päämääränä tulisi olla ihmisten elämänlaadun parantaminen. Osuvasti hänen ensimmäinen patentoitu keksintönsä olikin sähköinen äänestyslaite. Laitteen ylevä päämäärä oli tehostaa hallinnon toimintaa, mutta laite tuli tylysti hylätyksi, koska laite koettiin uhaksi politikoinnille ja väsytystaisteluille äänestystilanteissa. Tämän jälkeen Edison lisäsikin omaan periaatteeseensa ajatuksen kaupallisuudesta: keksimisen päämäärä on elämänlaadun parantaminen asiakaslähtöisesti.

Vuoden 1869 patentista on toki kulunut aikaa ja moderni parlamentti käyttää tänäpäivänä sähköistä äänestysmenettelyä. Sähköistä äänestystä on sekä testattu että menestyksekkäästi käytetty myös valtiollisella tasolla, mutta edelleen hallintomalli ja päätöksenteko perustuvat lähes antiikin aikaisiin periaatteisiin.

 

Mitä hyvältä hallintomallilta tai päätöksenteon periaatteelta sitten vaaditaan?

Ihan ensimmäiseksi voidaan toivoa päätöksenteon arvojen ja normien valinnan olevan rationaalista. Mikko Lahtisen kirjassa rationaaliselta ajattelulta edellytetään kolmea asiaa: Ensimmäinen rationaalisen ajattelun muoto on kognitiivinen järkevyys asiaintilojen toteamisessa ja tosien uskomusten muotoilussa. Toinen muoto on praktinen järkevyys eli toimintavaihtoehtojen hyödyllisyyden arviointi ja toimintasuosituksia. Kolmantena evaluoiva järkevyys jotta voidaan muodostaa arvostuksia väline- ja itseisarvojen kesken.

Yhteiskunnallisessa päätöksenteossa ja tutkimuksessa on yhtäläisesti odotus eettisesti korkeasta toiminnasta. Toisinaan käy kuitenkin niin, että yhteisö tai instituutio syö omat arvonsa ja olemassa olosta tulee eettistä toimintaa tärkeämpi periaate. Tällöin syntyy tilaa ja tarve ’pilliinpuhaltajille’ eli ilmiantajille. Edward Snowden lienee lähiaikojen tunnetuin esimerkki sekä ilmiantojen tärkeydestä että niiden vaarallisuudesta ilmiantajalle itselleen.

Ilmiantaja voi olla tärkeässä roolissa myös tiedon julkisuutta vaalittaessa. Tiedon avoimuus on keskeinen edellytys tiedon itsekorjautuvuudelle sekä kumuloitumiselle. Periaatteiden määrittämisen tulisi siis olla avointa ja kansanvaltaista.

Humen yhteiskunnallisia periaatteita

Hallintomallin periaatteita voi hakea myös historiasta, koska nyt käsissä oleva yhteiskunnallinen murros ei ole maailmanhistorian ensimmäinen. David Hume kuvaa ideaansa eräästä täydellisestä yhteisen hyvän yhteenliittymästä (essee: Idea of a Perfect Commonwealth, 1752) erittäin yksityiskohtaisesti. Hume tavoittelee selvästi realistista näkökulmaa ajatukselleen hyvästä valtiosta, mitä suomennoksen nimi Täydellisen valtion idea ehkä aiheellisesti korostaa.

Hume aloittaa esseensä Täydellisen valtion ideasta hyvin voimallisella ja valtiomiesmäisellä kannanotolla yhteiskunnallisiin uudistuksiin:

”Vakiintuneella hallituksella on puolellaan ääretön etu juuri siksi, että se on vakiintunut; sillä ihmiskunnan enemmistöä hallitaan auktoriteetillä eikä järjellä, eikä auktoriteettiä suoda millekään millä ei ole pitkän ikänsä tuomaa suositusta puolellaan. Siksi viisaan vallankäyttäjän tapana ei voi koskaan olla tähän asiaan sekaantuminen tai kokeiluihin ryhtyminen vain omaksutun argumentin ja filosofian vuoksi. Hän kunnioittaa syvästi sitä, mihin aika on jättänyt jälkensä, ja vaikka hän saattaakin yrittää joitain uudistuksia yleisen hyvän vuoksi, hän silti mukauttaa uudet ajatuksensa mahdollisimman pitkälle entiseen rakenteeseen ja säilyttää kokonaisina valtion perustuksien tärkeimmät tukipilarit.”

Alustuksen voimallisuudesta huolimatta essee pureutuu nimenomaan siihen kysymykseen, onko löydettävissä pohja täydelliselle perustuslaille ja hallitusmuodolle. Edelleen hän toteaa, että ”kaikki hallitussuunnitelmat, jotka edellyttävät ihmiskunnan tottumusten suurta uudistumista, ovat puhtaasti kuvitteellisia”.

Hume jakaa valtion ensin sataan piirikuntaan, joista jokaisella on yksi senaattori. Kukin senaattori edustaa sadan pitäjän piirikunnallisia edustajia. Senaattori vastaa toiminnastaan kymmenelle (10) piirikunnallisille valtuutetulle, jotka yhden piirikunnan 100 piirikunnallista edustajaa valitsevat keskuudestaan. Demokratian nimissä kukin pitäjän edustajista tulee valituksi vapailla vaaleilla, joskin Humen mallissa on minimivarallisuus äänioikeudelle. Näin toteutettuna valtiossa on 100 senaattoria, 1100 piirikunnallista valtuutettua (senaattorit + piirikunnan valtuutetut) sekä 10 000 piirikunnallista edustajaa (yksi kutakin pitäjää kohden).

Hallintomallissa senaatti käyttää toimeenpanevaa valtaa, mutta lainsäädäntö on piirikunnallisten edustajien etuoikeus. Piirikuntien enemmistöllä on siis valta asettaa lakeja, vaikka senaatin tuleekin käydä lainsäädännöllinen keskustelu. Pienemmissä asioissa valtuutetut voivat hyväksyä lainsäädäntöä, lisäksi valtuutetuilla on valta virkamiesten nimitysasioissa.

Hallintomallin eheyttä Hume vahtisi useilla eri tavoilla. Senaattorien riippuvaisuus kansasta on keskeinen periaate; senaatin vain toimeenpaneva valta ja vastaehdokkaiden kokous (itsellinen oppositio, jolla on valta tehdä lakiehdotuksia) pitävät senaattia yhtenäisenä ja keskittyneenä tehtäviensä hoitamiseen. Toisaalta senaatin jakautumista hillitsee senaatin pienehkö koko. Ryhmäkuntaisuutta estää myös senaatin riippuvuus kansasta vaikka toisaalta senaattorit voivat erottaa kenet tahansa ryhmäkuntaisuuden vuoksi ja senaattoreilla on oikeus muodostaa säännöt valtion virkanimityksiä varten (edellytys virkaan on kuitenkin 4 vuoden palvelus senaattorina). Lopuksi, Hume antaa kansalle laajat toimivaltuudet vallan palauttamiseksi itselleen aina jos herää epäilys erityisten etujen ajamisesta. Tällä suunnitelmalla Hume pyrkii ratkaisemaan paikallisuuden ja suuren valtion välisiä ristiriitoja.

Joustava hallintomalli

Hume kehitti ideansa täydellisestä valtiosta 1700-luvun realiteettien ja kirjanpitomahdollisuuksien pohjalta. Etenkin tiedollisen eheyden vaaliminen on nähtävissä myös modernin demokratian ja etenkin 1990-luvun jälkeisten menetelmien kehityksessä. Ehkä konkreettisin esimerkki internetin ja suuren joukon voimasta tiedon jalostamisessa on Wikipedia. Samaan aikaan ketterät tietoa jalostavat tiimit (agile) sekä hyveellisyyteen perustuvat ryhmätyö ja johtamisfilosofiat (lean, teal) ovat vielä läpimurron kynnyksellä. Tässä etenkin ohjelmistoala on edelläkävijän roolissa luomassa uusia työtapoja, jotka leviävät hitaasti myös yhteiskunnan muiden toimijoiden käyttöön. Tällöin myös vallankäytön erilaiset roolit tulevat uudelleenmääritellyksi.

Suoran demokratian käytäntöjä ja teknisiä välineitä on testattu onnistuneesti esimerkiksi Sveitsissä. Vaikka yhtä vakiintunutta tapaa moderniksi hallintomalliksi ja demokratian työkaluksi ei vielä olekaan, niin virtaava demokratia on yksi selkeä ehdokas. Virtaavan demokratian ytimessä on joustava edustuksellisuus; voin äänestää itse tai antaa ääneni käyttöoikeuden sopivalla taholle tai jopa eri asioissa eri henkilöille. Havainnollistava kuva löytyy virtaavan demokratian artikkelista.

Näyttökuva 2016-05-28 kello 20.27.09

Työkaluja joustavan, virtaavan tai hajautetun (vakiintunut terminologia puuttuu vielä) demokratian käytännön tarpeisiin kehitetään monista eri lähtökohdista ja moniin eri tarkoituksiin. Esimerkiksi Liquid Feeback, V-Initiative tai Etherum tarjoavat kukin lähtökohdan modernille demokraattiselle hallintomallille. Perustellusti voisi siis väittää, että modernilta hallintomallilta vaaditaan ainakin itseohjautuvuutta (avoin kansanvalta), määrittävän ja toimeenpanevan vallan eriyttämistä sekä joustavaa edustuksellisuutta.

Uusilla työkaluilla Humen visio hallintomallin eheydestä voi toteutua yllättävässä laajuudessa. Erittäin paikallinen, valtiollinen ja jopa globaali päätöksen teko voivat toimia saumattomasti yhteistyössä. Nykyhetken utopia voisi hyvin olla globaali modernin hallintomallin periaatteet toteuttava päätöksentekorakenne.

Koulu2.0 1600-luvun idealla

Campanella kirjoitti Aurinkokaupunki-nimisen utopistisen vision vuonna 1602. Aikansa älykkönä hänen tavoitteena oli ”uudistaa kaikki tiedon alat”. Tämä oli kuitenkin ristiriidassa tuon ajan kirkollisen opin kanssa ja lopputuloksena hän olikin pitkiä aikoja vankilassa. Campanella korosti erityisesti luonnonfilosofiaa ja sekä yleistä oppivelvollisuutta. Yhtenä erityispiirteenä oppimisesta Campanella toteaa, että oppiminen tapahtuu leikin varjolla ja kuin huomaamatta lapset oppivat mestareiden avulla kaikkien tieteiden perusteet 10-ikävuoteen mennessä.

Samaa mieltä on viimeaikainen tutkimus huippu-urheilun alueella, ainakin 10-12 vuotiaaksi olisi hyvä harjoittaa useita lajeja. Tulosten mukaan paineeton lapsiliikunta tuottaa mestareita paremmin kuin liian varhainen lahjakkuuksien jalostaminen. Myös reitti tieteen huipulle näyttää vievän usein uteliaisuuden, intohimon ja hyvän edistämisen kautta. Jopa 1900-luvun oppimisen mestariteoksen, yhtenäisen peruskoulun, perusteet narisee samalla kun yksilöllisen oppisen hyötyjä opitaan tuntemaan paremmin:

”Yleinen harhaluulo on, että perinteisessä opetuksessa kaikki oppivat kaiken. Tutkimusten mukaan opettajan aikatauluttama opetus sopii noin 20 prosentille oppilaista ja 80 prosenttia alisuoriutuu. Jos opettaja opettaa keskimääräisen oppilaan tahtia, se jarruttaa lahjakkaiden oppimista ja pudottaa samalla hitaimmat pois kyydistä. Se on suurempi inhimillinen vääryys erityisesti hitaimmille oppijoille. Tavoitteenamme on kehittää toimintamalli, jossa kaikki oppivat aiempaa enemmän. Henkilökohtaisen tai pienryhmäkohtaisen opettamisen pystyy räätälöimään niin, että voi ottaa huomioon kuulijan lähtötaidot ja ymmärryskyvyn.”

Campanellan 1600-luvulla visioiman yhteisön mielenkiintoisena erityispiirteenä on luonnollisten taipumusten mukainen oppimisjärjestelmä. Vanhukset alkavat kuljettaa lapsiryhmiä eri ammattien verstaissa ja mestareiden luona heidän täytettyään kolme tai neljä, kun lapsi on oppinut kielen. Seitsemän ikävuoden jälkeen kaikki käyvät luonnontieteiden opissa. Kymmenen vuoden iässä alkaa matematiikan, lääketieteen ja muiden tieteiden opinnot. Oppilaat kilvoittelevat eri asioissa ja kustakin tulee sen alan mestari, jossa hän menestyy. Jaloimpina pidetään useita eri taitoja hallitsevia, erityisesti maanviljelystä arvostetaan.

Viimeaikaisen tutkimuksen voisi siis väittää tukevan Campanellan visioimaa oppimisjärjestelmää. Siitä lähtökohdasta oppimisen voisi määritellä yhteisön kehittymiseksi. Teoreettinen ja käytännöllinen osaaminen lomittuvat osana oppimisprosessia.

Ilmiöihin perustuvan opetussuunnitelman käytännön toteuttamisen kannalta keskeistä näyttäisi olevan nimenomaan poistaa yksittäisten oppiaineiden dominoiva rooli. Campanellan ja yksilöllisen oppimisen hengessä oppikokonaisuudet täytyy siis suunnitella tasapainoisiksi. Oppikokonaisuuksien suunnittelu on varmasti lähellä rakettitiedettä ja siten lähes mahdotonta, mutta alla siitä huolimatta röyhkeä hahmotelma oppikokonaisuuksien tasapainoisemmaksi ryhmittelyksi. Johtoajatuksena auttaa kutakin löytämään oma oppimistapa ja osaamialue, olipa se sitten teoreettinen tai käytännöllinen.

 

Luonnontieto
  • Matematiikka, fysiikka, kemia, biologia
  • Teknologia-oppi: historia, nykytila, tulevaisuus
  • Ohjelmointi, robotiikka, energia ja sähköoppi, nano-tekniikka
  • Laboratorioharjoituksia tiedon sisäistämiseksi
Design- ja taideopetus
  • Menetelmäoppi: puu, metalli, tekstiili, savi, paperi, musiikki
  • Designkasvatus: historia, nykytila, näkemyksiä tulevaisuuteen
  • Kulttuuri, tarinankerronta, äidinkieli, ilmaisutaito, teatteri
  • Käsityö ja teollinen taide
Yhteiskunta ja talous
  • Konteksti: historia, maantieto, yhteiskuntaoppi, taloustieto
  • Kansantaloustieto, politiikka, laki, yrittäjyys
  • Mediataidot, taloustaidot, yhteiskuntataidot
  • Työharjoittelu ja ”yhteiskunnallinen projekti”
Ihmisenä olemisen taito
  • Terveystieto, liikunta, ravinto-oppi, psykologia, fysiologia
  • Elämänkatsomustieto, sosiaaliset taidot, mielenhuoltotaito
  • Kielten ja kulttuurien tuntemus
  • Yhteisö-projekti jonkun epäkohdan parantamiseksi

Ajatuksen taustalla on Campanellan hengessä tasapainottaa luonnontieteiden, luovan työn, yhteiskunnan ja ihmisyyden taitojen opetusta. Iän karttuessa syventymisen ja erikoistumisen aste voi vaihdella eri teemojen välillä. Mikään ei siis estä suorittamassa luonnontiedon ”maisterintutkintoa” 20-vuotiaana ja yhteiskunnallisen tiedon maisterin oppimäärää 40-vuotiaana. Molemmissa tapauksissa teoria ja käytännön tekeminen opitaan mestarin opastuksella. Keskeistä on, että kukin löytää alan jossa voi loistaa ja olla hyödyksi omassa yhteisössään.

Campanella keskittyi oppimisen malliin, mutta hänen prosessinsa ei sisällä ajatusta tiedon jalostamisesta. Sen sijaan Bacon esittää mallin tiedon jalostamiselle kirjassaan Uusi Atlantis (1610). Bacon kuvaa utopiassaan Salomonin huoneen (eräänlainen kilta) rikkauksia laajalti, erityisesti heidän poikkeuksellisia kykyjä luonnontieteen, teknologian, terveystiedon sekä ravinnon alueella. Tutkimus kuvataan järjestelmällisenä työnä, jossa kukin erikoistuu tiettyyn työvaiheeseen.

Baconin kirjassa Salomonin huoneen tieteellinen prosessi jäsentyy seuraavasti:

  • ”valon kauppamiehet” hankkivat merkityksellistä tietoa.
  • ”rosvoajat” kirjaavat hankitun tiedon ja kuvatut kokeet.
  • ”mysteerimiehet” rakentavat nykytietoa haastavia koeasetelmia.
  • ”pioneerit” suorittavat hyviksi katsomiaan uusia kokeita.
  • ”kokoajat” taulukoivat tietoa aksioomien muodostusta varten.
  • ”hyväntekijät” etsivät ihmiselämää hyödyttäviä asioita.
  • ”lyhdyt” etsivät keskustelusta uusia ”korkeamman valon” kokeita.
  • ”silmikot” suorittavat ja raportoivat korkeamman valon kokeita.
  • ”tulkitsijat” kohottavat tehdyt löydöt havainnoiksi, aksioomiksi ja aforismeiksi yhteiseen käyttöön.

Baconin mallissa oleva tutkimuksen eri vaiheiden vapaus ja riippumattomuus on sisällytetty myös nykyaikaisen tieteen periaatteisiin. Tutkijan eettiset valinnat -kirjassa Ilkka Niiniluoto määrittää periaatteita, joiden avulla tiedeyhteisö voi muodostaa alati tarkentuvaa käsitystä todellisuudesta: 1) objektiivisuus on pyrkimystä totuuden mukaiseen kuvaukseen kohteesta, 2) kriittisyys on menetelmällistä avoimuutta ja tutkimus on muiden todennettavissa, 3) autonomisuus on itsellisyyttä, jossa tiedeyhteisö valvoo tutkimuksen standardeja ilman poliittista tai muuta ohjausta, 4) edistyvyys on vaatimus etsiä uusia totuuksia ja korjata aiempia virheitä.

Yhteiskunnallisesti voitaisi kärjistää, että Suomessa on hyvä alakohtainen osaaminen, mutta osaamisen alueet ovat kovin siiloutuneita. Baconin ja Campanellan ajatusten ja viimeisimmän tutkimuksen pohjalta toteutettu oppiminen olisi siis monialaista mutta yksilöllistä oppimista. Päämääränä yhteisön kehittyminen ja yksilön mahdollisuus luovuuteen omalla vahvuusalueellaan.  Ihan mahdollinen resepti 2000-luvun Suomelle?

Mitä tehtäisiin seuraavaksi?

Jälkikäteen ajateltuna tuntuu kuin koko maailma olisi odottanut vuotta 2000. Tai ehkä etenkin Eurooppa ja USA? Ainakin Suomessa luotiin jo 80-luvulla odotuksen tunnelmaa kun kouluissakin kirjoitettiin ainekirjoituksia siitä, miten ihmeellinen maailma voisi olla vuonna 2000. Teknologisen kehityksen ja avaruusmatkailun huumassa kaavailin omassa kirjoituksessani, että vuonna 2000 autotkin lentää. Enkä ollut edes ainoa, enkä varmasti edes keksinyt ajatusta itse. Hurjimmat tai hulluimmat pelkäsivät maailman loppua, toiset ajattelivat jonkinlaista toiveiden täyttymystä.

Maailma ei loppunut. Tietokoneetkaan eivät seonneet 00-ongelmaan kuten pelättiin. Ydinvoimalat eivät räjähtäneet eikä edes pankkimaailma seonnut, ainakaan tietokoneiden vuoksi. Mutta mitä sen jälkeen tapahtui? Yhtäkkiä suomalainen hyvinvointiyhteiskunta saavutti huippunsa, joka olikin kyllä nopea hetki, ja Suomen taloustilanne muuttui hankalaksi useamman keskeisen toimialan joutuessa vaikeuksiin. Kaiken tämän tuloksena nyt yhteiskunnassa kysellään mitä tapahtui, mihin olemme menossa, miksi kukaan ei tiedä?

UnknownMikko Lahtinen havainnoi Matkoja utopiaan –kirjansa (2002) esipuheessa, että tulevaisuuden utopioiden miettiminen menetti hohtonsa vuosituhannen vaihteessa. Mutta ehkä hohto menetettiinkin vain hetkeksi. Tai ehkä olimme hetken niin humaltuneita internetin lumosta, että tulevaisuutta oli vaikea edes miettiä?

Lahtisen kirja on jokatapauksessa erinomaista luettavaa myös tämän päivän utopistille. Alla joitakin kohokohtia tiivistettynä.

Utopia terminä juontaa juurensa Thomas Moren Utopia teoksesta (1516). Viiden sadan vuoden ajan erilaisia tulevaisuuteen, jopa avaruuteen, sijoittuvia utopistisia ajatuksia paremmasta maailmasta on esitetty sekä realismin että fantasian keinoin. Eräänä esimerkkinä Mikko Lahtinen nostaa esiin Edward Bellamyn teoksen Vuonna 2000 (julkaistu 1888). Kirjan mukaan muutoksen ei tarvitse olla väkivaltainen tai edes erityisen vallankumouksellinen. Bellamyn näkemyksen mukaan yhtenä päivänä ”ihmiset vain havahtuivat huomaamaan, että ”kapitalismin lakkauttaminen oli kaikkien edun mukaista”.

Aiemmin erityisesti renessanssin syklinen aikakäsitys teki täysin luontevaksi ajatella paluuta muinaisten ihanteiden aikaan. Jo kauan ennen Bellamyn aikaa omaksuttu lineaarinen aikakäsitys ja etenkin valistusajan teknologinen kehitys ja tulevaisuuden usko siirsivät kuitenkin huomion pysyvästi tulevaisuuteen. Samalla Humen edustama poliittinen realismi hiipi mukaan tulevaisuuden suunnitteluun. Immanuel Kant puolestaan ennakoi globaalia vapaiden valtioiden yhteenliittymää ja rauhaa teoksessaan Ikuiseen rauhaan (1795). Valistuksen ajan kontekstissa myös Marxin Pääoma (1867) voidaan nähdä osana utopististen teosten jatkumoa. Nykyajassa tarkasteltuna Marxin näkemys anarkismista työväenliikkeen lastentautina ja pikkuporvarillisena intellektualismina vaikuttaisi ajankohtaiselta kannanotolta. Riippumatta näkemyksen oikeellisuudesta.

Antiutopiaa, synkkää tulevaisuuden kuvaa, edustaa H.G. Wellsin teos Aikakone (1895), jossa matkaaja löytää lohduttoman kahtia jakautuneen maailman. Vuosien 802701 ja 3000000 kokemuksien perusteella hän toteaa inhimillisen sivistyksen olevan ”pelkkä typerä kasauma, joka lopulta pakostakin sortuu kyhääjiensä niskaan ja tuhoaa heidät”.

Wellsin varoitus on ehkä syytä ottaa vakavasti ja lukea yhdessä Karl Mannheimin Idelogie und Utopie (1929) teoksen huomion kanssa. Mannheim esittää utopistisen ajattelun ongelmaksi puutteellisen tilanneanalyysin. Myöhemmin Professori Ernst Bloch tarjoaakin hyviä työkaluja kirjassaan Toivon periaate (1954-59). Teoksessaan Bloch korostaa utopistisen ajattelun keskeisintä arvoa: ”olemassa olevaa todellisuutta parempi maailma on mahdollinen”. Toimivan ja konkreettisen utopian edellytykseksi hän katsoo vastaamisen seuraaviin kysymyksiin: ”Keitä me olemme? Mistä me tulemme? Minne olemme matkalla? Mitä me toivomme? Mikä meitä odottaa?”.

Nykyajassa näihin kysymyksiin on etsitty vastauksia etenkin tieteiselokuvien keinoin. Hyvää niissä on kysymyksien pysyminen elossa ja kiinni ajassa, huonoa niiden ohuus ja vain vähäinen kytkös todellisuuteen. Mutta kumpi tapa antaa paremman lähtökohdan yhteiskunnan olojen kohentamiseen; arkirealismista ponnistava suunnitelma vai tulevaisuuden visioon perustuva ”mies kuuhun” –tavoite?

Machiavellin Ruhtinaan (1513/1532) mukaan vain raadollisen maailman välttämättömyydet huomioon ottava ja myös epämiellyttäviin tekoihin valmis hallitsija voi saada aikaan paremman maailman. Thomas Moren Utopian täydellisen valtion idea toimii kritiikkinä vallitseviin oloihin. Humen mukaan onnistumisen edellytykset ovat olemassa, kun ”lähtökohdaksi otetaan ihminen sellaisena kuin hän todellisuudessa on”. Blochin periaatteen mukaisesti vastaus on ”konkreettinen utopia”, jolloin todellisiin ongelmiin pureutuva ja aitoja vaihtoehtoja esittävä joukkoliikkeen manifesti voi kyetä aitoon poliittiseen vaikutukseen. Huolella rakennettuna voidaan siis esittää merkityksellisiä vaihtoehtoja, jotka kyynikkojen on vaikeampi sivuuttaa.

Pääteasema. Pyydämme matkustajia rakentamaan uuden junan.

 

Yli sata vuotta. Niin kauan kesti hyvinvointiyhteiskunnan rakentamisen aika. Ainakin jos se lasketaan alkaneeksi Forssan ohjelman kirjaamisesta vuonna 1903. Koko teollistumisen ajan Suomella oli yhteinen päämäärä, milloin mistäkin syystä, mutta hihat oli käärittynä ja tehtävää riitti. Mutta mitä sitten tapahtui??

Yhtäkkiä juna tuli pääteasemalle. Laiturilla on paniikki. Kaikki aseman junat ovat tavalla tai toisella epäkuntoisia. Suurin osa henkilökunnasta korjaa sitä junaa jolla tulimme, josko se kuitenkin jatkaisi matkaa? Osalla matkustajista on omia juna- tai kiinnostavia hyperloop-projekteja. Uudesta päämäärästä tai kulkuneuvosta kuitenkin liikkuu vain epätietoisia arvauksia.

Vuonna 2015 kaksi toisistaan erillistä ihmisryhmää heräsi, osin samoista syistä. Vuoden 2016 alkupuolella herääminen on alkanut muuttua kysymyksiksi siitä mihin olemme menossa, tai olemmeko ylipäätään menossa. Jos menemme, niin miten menemme? Tai miksi asiat ei toimi kun vielä äsken oli niin kivaa.

Onko todellakin, että meillä ei ollutkaan niin selkeää ideaa, kuten Henkka Hyppönen kolumnissaan epäilee:

Mutta tuntuu siltä, että kun ihmisillä on tulevaisuuden näkymä, ongelmat eivät jähmetä. Aloin pohtia suomalaista näkymää. Ainoa näkymä mikä nousi mieleen oli kriisi. Ehkä meillä ei maan alkuvaiheiden jälkeen ole ollutkaan mitään ideaa. Halusimme itsenäiseksi, sitten puolustimme sitä ja lopulta maksoimme sotakorvaukset. Edellisten rinnalla muut ideat ovat naurettavia.

Viisi sataa vuotta sitten Thomas More julkaisi radikaalin romaaninsa Utopia. Se kertoo yhteisöllisyyteen perustuvasta ihannevaltiosta, jossa omaisuus ja työt on jaettu tasan. Utopiassa on kuuden tunnin työpäivä, ilmainen koulutus ja terveydenhoito. Uskonnonvapaus, naispappeus, avioero ja eutanasia ovat sallittuja.
”Jos meillä ei ole mitään yhteistä koodistoa ymmärtää toinen toistamme, niin se on vaarallista. Se romuttaa yhteisöllisyyden”, Askola sanoo.
Yhteisön sisäistä kriisiä pohti myös Jussi Pullinen kolumnissaan:

Suopea tulkinta tarkoittaa, että oletat lähettäjän tarkoittavan sinulle hyvää. Jos luet viestiä suopeasti, tulkitset lipsahdukset, oudot sanankäänteet tai sarkasmin luultavasti hauskoiksi kömmähdyksiksi – tai sitten ohitat ne kokonaan. Jos taas katsot televisiosta poliittisen inhokkisi haastattelua, saattaa luentasi olla vihamielinen. Silloin oletetaan puhujan tai kirjoittavan olevan tyhmä tai ainakin pahantahtoinen.

Yhteiskunnan päämäärän tai syvempien merkitysten miettimisen rinnalla kulkee nyt myös globaalin hyvinvoinnin tasaamisen teema. Matti Apunen pohti kolumnissaan yhteiskuntasopimusta ja arvioi samalla sen mittakaavan auttamattomasti liian pieneksi:

On mieletöntä ajatella, että kehittyvien talouksien satojen miljoonien ihmisten ryntäys maailman työmarkkinoille ei aiheuttaisi sivuvaikutuksia. Kuluttajina nautimme globalisaatiosta halpoina tavaroina ja palveluina, työntekijöinä olemme pulassa.

Samaan aikaan myös Suomen talouskasvun merkitystä ja laatua on herätty pohtimaan laajemminkin. Viimeisimpänä Osmo Soininvaara:

Suomen talous ei ole kasvanut kahdeksaan vuoteen. Syytä on etsitty huonosta onnesta ja kilpailukyvyn menetyksestä. Entä jos Suomi on vain tullut valmiiksi – eikä vain Suomi vaan koko Eurooppa?
Onko kasvu loppunut vai onko se vain muuttunut vaikeasti mitattavaksi laadulliseksi kasvuksi?

Lohdullista näkökulmaa tarjoaa tulevaisuuden tutkija Ilkka Halava uskomalla automaation kasvuun mutta myös ostovoiman ylläpitoon jollakin keinolla. Hänen huomionsa tuotannon ja asiakkaiden suhteesta on erittäin ajankohtainen:

Henry Ford vei aikoinaan pääluottamusmiehen autotehtaalle. Hän esitteli auton moduleja siirtäviä robottikäsiä ja kysyi, että mitenkäs nuo maksavat ay-maksuja. Pääluottamusmies vastasi, että mitenkäs nuo ostavat autoja. Siitä juuri on kyse. Markkinatalous ei toimi ilman ostovoimaa, ja yhteiskunnan tehtävä on sitä tavalla tai toisella järjestää.”

Automaation myötä myös Thomas Moren Utopia mahdollisuudesta käyttää aikaa kehittäviin harrastuksiin voisi toteutua. Perustulo onkin saanut paljon kannatusta yhtenä vaihtoehtona. Kuten esimerkiksi Otto Lehto on todennut:

”Perustulo, tai jokin sen tapainen, voi toimia entistä vapaamman ja reilumman markkinatalouden ensimmäisenä askeleena. Sen tuoman turvan avulla on mahdollista poistaa työmarkkinoiden sääntelyä ja päästää eroon TES:sien yleissitovuudesta. Ennen kaikkea se on ainoa taattu tapa tarjota automaattinen perusturva kaikille kansalaisille, kun valtio ja/tai markkinat epäonnistuvat”, Lehto kirjoittaa.

Yhteiskunnan valmistautuessa teollisen tuotannon jälkeiseen aikaan työelämään ja yrityksiin kohdistuu nyt suuria odotuksia. Kärjessä kulkevat Buurtzorg:n kaltaiset yritykset. Frank Martela tiivistää ilmiön erinomaisesti omassa blogi-kirjoituksessaan:

Itseorganisoituvista yrityksistä, joissa keskijohto on kokonaan eliminoitu, kohistaan tällä hetkellä niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassakin.

Toisaalta, yrityksiltä odotetaan myös entistä korkeampaa moraalia ja yhteiskunnallista vastuuta. Tapio Aaltonen avaa moraalisia odotuksia hallitusammattilaisen näkökulmasta:

Mutta hallitukselta edellytetään muutakin kuin juridisen vastuun kantamista ja eettisyyttä. Hallituksella tulee olla näkymä siihen, millaiset toimintatavat yrityksessä vallitsevat. Mikäli tätä näkymää ei ole tai mikäli näkymä on sumuinen, hallituksen on syytä ryhtyä kiireellisesti toimenpiteisiin.
Mitä tulevaisuudelta sitten sopii odottaa? Muutuuko mikään? Aleksi Neuvonen pohtii kirjoituksessaan eurooppalaisen politiikan uskottavuuskriisiä ja toteaa kirjoituksessaan tarpeen uudenlaiseen demokratiaan:
Paljon uskoa ihmisiin ja ihmisten kykyyn tehdä yhdessä hyviä asioita. Se on myös Alternativetin poliittisen agenda ytimessä. Siksi puolueen ohjelma näyttää anarkistiselta. Siinä luetellaan enemmän arvoja kuin poliittisia tavoitteita. Tavoitteeksi kiteytetään yhteiskunta, jossa elämänlaatu kasvaa samalla kun yhteiskunnan ympäristökuormitus pienenee. Ajatus yhteiskunnallisesta muutoksesta on siis paljolti toisenlainen kuin muilla puolueilla.
Samoilla linjoilla ovat esimerkiksi ”virtaavan demokratian” (delegative democracy) mallin kannattajat. Tarve politiikan ja demokratian uudistumiselle leikkaa todella vahvasti läpi koko yhteiskunnan. Paleface tiivistää ongelman erinomaisesti:
– Me tarvitaan demokratia 2.0. On käytettävä huomattava määrä energiaa sen miettimiseen, miten päätöksentekoa voisi radikaalisti muuttaa. On iso ongelma, että ihmisten mielissä yhteys on poikki sen välillä, mitä meidän arki on ja mitä poliitikot tekevät.
Muualta Suomeen muuttaneiden kanssa keskustellessa huomaa varsin nopeasti mitkä ovat Suomen valttikortit: puhdas luonto, ilmainen koulutus, inhimillinen/turvallinen yhteiskunta. Niissä olisi varmasti aineksia myös tavoiteohjelmaan seuraavalla 100 vuoden jaksolle.

Annetaan lopuksi Esko Valtaojan laittaa talouden historia perspektiiviin upeassa videoinnissa. Lisäksi Oheinen kuva löytyy IL:n jutusta.

77fc0c262f794035bc54f32365bcad73

Moren ja Tulenkantajien perintö

Thomas Moren Utopia valmistui vuonna 1516 halusta vaikuttaa yhteiskuntaan. Moren aikana maailma oli jyrkästi jakautunut ja työväellä oli vain vähäiset mahdollisuudet vaikuttaa omaan asemaansa, taidoista riippumatta. More näki julmat rangaistukset kohtuuttomina, koska arveli ryöstöjen aiheutuvan työttömyydestä. More pohti myös yksityisomistuksen tarpeellisuutta ja avarakatseisesti huomioi, että kuuden tunnin työpäivä jättäisi voimia kehittäviin harrastuksiin.

Myöhemmin 1900-luvun alussa insinööritieteiden kehitys oli nopeaa ja koneiden suorituskyky innosti taiteilijoita Euroopan kaikilla laidoilla. Italiassa julkaistiin 1909 “Manifesto of Futurism”, jonka kirjoitti Filippo Tommaso Marinetti. Manifesti ihannoi koneita ja halveksi perinteistä taidetta ja arvoja, joita pidettiin pysähtyneinä.

Manifestin kolme ensimmäistä kohtaa korostavat vauhtia ja kehitystä (vapaa käännös):

  1. Aiomme rakastaa vaaraa, energisyyttä ja pelottomuutta.
  2. Rohkeus, röyhkeys, ja kapina ovat keskeisiä runoutemme elementtejä.
  3. Tähän saakka kirjallisuus on ylistänyt mietteliästä liikkumattomuutta, huumaa, ja uneliaisuutta. Me aiomme ylistää aggressiivista toimintaa ja kuumeista unettomuutta.

Samoihin aikoihin 1920-luvulla Suomessa vaikuttivat Tulenkantajat. Tätä pääosin taiteilijoista koostunutta joukkoa yhdisti koneromantiikka, johon vaikutteita haettiin esimerkiksi Italian futurismista. Vaikka joukko hajosi vähän myöhemmin sisäisiin erimielisyyksiin ja poliittisiin kiistoihin, se jätti merkittävän vaikutuksen Suomen ilmapiiriin. Myös tunnuslauseen “Ikkunat auki Eurooppaan” voi nähdä esimerkkinä halusta vaikuttaa yhteiskunnalliseen kehitykseen.

Yhdistävänä tekijänä futurismissa ja Tulenkantajissa oli luja usko tulevaisuuteen. Koneita ja nopeaa kehitystä ihailtiin varauksetta. Samaan aikaan euroopan teollistuminen ja vaiheittainen kaupan vapautuminen tukivat yhteiskunnan kehitystä ja erityisesti hyvinvointimallin rakentamista. Myös politiikan puolella nähtiin suuria mahdollisuuksia ja puolueohjelmiin ilmestyi Moren Utopiassakin esiintyneitä asioita kuten lyhyempi työpäivä. Noin 100 vuoden ajan Suomea rakennettiin koneiden mahdollistaman tuottavuuden kasvun ja poliittisen yksimielisyyden avulla.

Eurooppa on yhtenäistynyt Tulenkantajia seuranneen 100 vuoden aikana, vaikka samaan aikaan maailma on muuttunut merkittävästi. Erityisesti viimeisen 30 vuoden aikana globalisaatio, kasvavat ympäristöongelmat sekä yritysten roolin merkittävä kasvu ovat muuttaneet ihmisten käsitystä hyvinvoinnin perusteista. Koneromantiikan esittelemä utopia on osin toteutunut, ehkä erilaisena kuin kuviteltiin, mutta tarvitaan jotakin enemmän, jotakin vielä parempaa.

Pahoin pelkään kuitenkin, että Moren ja Tulenkantajien perintö on kulutettu ja on aika luoda uutta.

Marraskuinen Utopiaseminaari

timelines_matala_utopia2

Järjestyksessään toinen Utopia 2048 -seminaari  kasasi 14. marraskuuta yhteen reilut neljäkymmentä keskustelijaa. Edellisenä yönä tapahtunut Ranskan terrori-isku teki seminaarista surullisella tavalla ajankohtaisen; millaisessa maailmassa haluamme elää? Toisaalta traaginen tapahtuma ymmärrettävästi sai noin puolet rekisteröityneistä jäämään kotiin.

Minuutin hiljaisen hetken jälkeen tapahtuma käynnistyi työtapojen ja seminaariohjelman katsauksella. Utopiaseminaarin keskiössä ovat osallistujat ja päivä jäsentyi jälleen neljään osioon, kolmeen osioon ja työryhmäpaneeliin. Talous-osion avauspuheenvuorot keskittyivät rahan ja pankkijärjestelmän tulevaisuuteen. Koulutus ja työelämä -osion teemana oli oppivan ja tuottavan tekemisen yhdistely. Yhteiskunta-osio keskittyi hyvinvointiin ihmislähtöisen johtajuuden ja henkilökohtaisen terveydenhuollon kautta.

Inspiroivien alustuspuheiden jälkeen utopiatyöryhmillä oli tunti aikaa keskustella kustakin osiosta ja miettiä oma näkemyksensä paneelikeskustelua varten. Päivä huipentui utopiatyöryhmien edustajien paneeliin ja huikeisiin näkemyksiin yhteiskunnasta.

Seminaaripäivän yhteen niputtava utopiatyöryhmäpaneeli alkaa kohdasta 5:53:10 alla olevassa videoinnissa.

Miten seminaarin annin sitten voisi kiteyttää? Kohdasta 6:44:25 alkaen löytyy yksi parin minuutin tiivistelmä. Äärimmilleen tiivistettynä seminaarin osallistujapaneelin näkemykset voisi kenties esittää kolmella lauseella:

  • Yhteiskunnallinen päämäärä on siirtää yhä suurempi joukko yksilöitä tarvehierarkiassa tasolle, jossa henkiöt voivat toteuttaa omia unelmiaan. Edellytyksinä ovat korkea luottamus ja nykyistä paremmat ihmisyystaidot.
  • Koulutus ja työelämä tapahtuvat rinnakkain joustavissa ja monialaisissa opiskelu- ja työyhteisöissä. Onko olemassa moderni mestari-kisälli -malli, itseorganisoituvat-yhteisöt (teal) tai muu tapa joka sopii nykyistä paremmin?
  • Talousjärjestelmältä odotetaan kykyä palvella yksilöiden yhdessä toteuttamia hankkeita, joissa keskiössä ovat yksilöiden väliset transaktiot. Rahajärjestelmä muuttuu merkittävästi, mutta suurta näkemyksien synteesiä jäämme vielä odottamaan.

Päivän aikana twitterissä julkaistuja kohokohtia inspiroivista alustuspuheenvuoroista löytyy @utopia2048 -linkin takaa. Eero Aalto esimerkiksi kysyi: ”Tulevaisuudesta on merkkejä jo nyt, osaammeko havaita ne?”. Marja Vihervaara nosti esiin yksilöllisen terveydenhuollon mega-trendinä. Rami Saarniaho esitteli nuorten uudelleen määrittämän termin ”sämpläys”; ajattelu ja tekeminen ovat aiemman tiedon yhdistelyä. Tämä muistuttaa hyvin selvästi avoimen lähdekoodin filosofiaa, jossa ideana on ”seisoa jättiläisen olkapäillä” eli hyötyä muiden aiemmin tekemästä ja rakentaa uutta.

Tuomo Alasoini kiteytti yhteiskunnan kehittymisen osuvasti: ”innovaatio syntyy kun teknologia sopii yhteen yhteiskunnallisen tai sosiaalisen ilmiön kanssa”.

Utopia 2048 -seminaarin mahdollistivat TEKES ja Keksintösäätiö. Erityiset kiitokset siis tuesta tulevaisuusseminaarin osallistujien ja järjestäjien puolesta!

Kiitokset jälleen myös upealle työryhmälle seminaarin valmisteluista ja toteutuksesta!

Tarvitaanko utopia-pohdintoja?

Maaliskuun 2015 seminaarin yhteydessä toteutettiin kävijäkysely, jotta tiedämme mihin ja miksi Utopia 2048 -seminaareja tarvitaan. Kyselyssä ennen seminaarin alkua teemojen katsottiin tukevan 2048-vision määrittelyä erinomaisesti (arvosana 8/10), joten lähtökohdat tuloksien tulkinnalle ovat varsin suotuisat.

Erityisesti kiinnostava kysymys on osallistujien motivaatio. Millä mielellä ihmiset ovat liikkeellä? Selvityksessä kävi ilmi kiinnostavalla tavalla ilmi, että 90% osallistujista uskoo pienten toimijoiden yhteistyöhön tulevaisuuden toimintamallina. Tässä on mielenkiintoinen ristiriita suhteessa vallitsevaan ”suuruuden ekonomian” tilanteeseen. Tulevaisuuden 3D tulostukselta ja vastaavilta teknologioilta odotetaan selvästi suuria.

utopia.kysely.tavoite

Erityisellä mielenkiinnolla huomasin, että 20% ihmisistä arveli voivansa löytää seminaarista myös omiin hankkeisiinsa sopivia henkilöitä kun taas yli 10% oli etsimässä hanketta johon voisi osallistua. Puolet vastaajista etsi uusia kontakteja ja/tai halusi tutustua uusiin asioihin.

Yksi hienoimmista havainnoista kuitenkin oli, että jopa 95% vastaajista kannatti utopiaseminaarien järjestämistä myös kouluissa tai työpaikoilla.

Seminaarin eri osioista Taidot ja Työelämä sekä Talous ja Ympäristö osiot saivat molemmat noin 8/10 pistetettä suhteellisen pienellä hajonnalla. Merkityksellisesti vaikeampi Ihminen ja Yhteiskunta osio jakoi mielipiteitä arvosanan ollessa 7/10 samalla kun hajonta kasvoi. Arvokeskustelu on vaikea aihe.

utopia.mukaan

Vastanneista 100% aikoo osallistua toistekin, useat tulevat mielellään mukaan ydintiimiinkin. Tukijoukkoihin ja mukaan keskusteluihin näyttäisi olen myös runsaasti kiinnostusta.

Tervetuloa mukaan ideoimaan ja järjestämään seuraavaa Utopia 2048 -seminaaria. Yhteystiedot otsikon kautta löytyy yhteystiedot!

Päämäärä, prosessi ja puitteet

Nyt, kun Utopia 2048 -seminaarista on kulunut hetki aikaa, on helpompi nähdä, miksi tilaisuus oli niin innostava ja toisaalta miksi aihe on niin vaikea. Erittäin monille tilaisuus oli yksi niitä harvoja paikkoja miettiä avoimin ja luottavaisin mielin erilaisia tulevaisuuksia. Utopia on termi, joka antaa luvan katsoa kauemmas ja antaa tilaa mielikuvitukselle, mutta myös kokonaisvaltaisemmalla ajattelulle. Utopian tarkasteluun tuntuu luontevasti ja automaattisesti liittyvän myös hyvän elämän pohtiminen, ei pelkästään kyynisyyden poissaolo.

Utopia 2048_jpg_pienempi

Tänä päivänä tulevaisuuden pohtimiselle on erittäin hyvät mahdollisuudet, jopa yksityishenkilöillä, koska laaja-alainen pyrkimys objektiiviseen tietoon, maailmanlaajuinen tutkimusyhteistyö ja laajalti käytettävissä olevat julkaisut antavat mainiot eväät. Samaan aikaan monet globaalit asiat ovat aidosti kiistanalaisia tai jopa arvovalintoja. Niinpä tiedon lisääntyessä tiedon jakelu on myös uudestaan politisoitunut sosiaalisen median kautta.

Ensimmäinen Utopia 2048 -seminaari siis pohti yhteiskunnallisia päämääriä, keinoja mennä kohti päämääriä sekä tarvittavia puitteita ja sääntöjä matkaa varten. Liina Hongell (Sibia) tiivisti esitykset erinomaisella tavalla visuaaliseen esitykseen.

Seminaarin rakenteen ideana oli jakaa yhteiskunnallinen keskustelu kolmeen laajaan osioon tarkastelua varten. Liinan tekemä oheinen kuva havainnollistaa seminaarin kolmea osiota: yhteiskunnan arvot ja päämäärät, koulutuksen ja työelämän prosessit, sekä talouden ja ympäristön antaman puitteet. Keskustelun jakaminen kolmeen toisiaan tukevaan osaan mahdollisti suhteellisen riippumattoman tarkastelun kaikille osa-alueille.