Arkistot kuukauden mukaan: huhtikuu 2016

Yleinen

Koulu2.0 1600-luvun idealla

Campanella kirjoitti Aurinkokaupunki-nimisen utopistisen vision vuonna 1602. Aikansa älykkönä hänen tavoitteena oli ”uudistaa kaikki tiedon alat”. Tämä oli kuitenkin ristiriidassa tuon ajan kirkollisen opin kanssa ja lopputuloksena hän olikin pitkiä aikoja vankilassa. Campanella korosti erityisesti luonnonfilosofiaa ja sekä yleistä oppivelvollisuutta. Yhtenä erityispiirteenä oppimisesta Campanella toteaa, että oppiminen tapahtuu leikin varjolla ja kuin huomaamatta lapset oppivat mestareiden avulla kaikkien tieteiden perusteet 10-ikävuoteen mennessä.

Samaa mieltä on viimeaikainen tutkimus huippu-urheilun alueella, ainakin 10-12 vuotiaaksi olisi hyvä harjoittaa useita lajeja. Tulosten mukaan paineeton lapsiliikunta tuottaa mestareita paremmin kuin liian varhainen lahjakkuuksien jalostaminen. Myös reitti tieteen huipulle näyttää vievän usein uteliaisuuden, intohimon ja hyvän edistämisen kautta. Jopa 1900-luvun oppimisen mestariteoksen, yhtenäisen peruskoulun, perusteet narisee samalla kun yksilöllisen oppisen hyötyjä opitaan tuntemaan paremmin:

”Yleinen harhaluulo on, että perinteisessä opetuksessa kaikki oppivat kaiken. Tutkimusten mukaan opettajan aikatauluttama opetus sopii noin 20 prosentille oppilaista ja 80 prosenttia alisuoriutuu. Jos opettaja opettaa keskimääräisen oppilaan tahtia, se jarruttaa lahjakkaiden oppimista ja pudottaa samalla hitaimmat pois kyydistä. Se on suurempi inhimillinen vääryys erityisesti hitaimmille oppijoille. Tavoitteenamme on kehittää toimintamalli, jossa kaikki oppivat aiempaa enemmän. Henkilökohtaisen tai pienryhmäkohtaisen opettamisen pystyy räätälöimään niin, että voi ottaa huomioon kuulijan lähtötaidot ja ymmärryskyvyn.”

Campanellan 1600-luvulla visioiman yhteisön mielenkiintoisena erityispiirteenä on luonnollisten taipumusten mukainen oppimisjärjestelmä. Vanhukset alkavat kuljettaa lapsiryhmiä eri ammattien verstaissa ja mestareiden luona heidän täytettyään kolme tai neljä, kun lapsi on oppinut kielen. Seitsemän ikävuoden jälkeen kaikki käyvät luonnontieteiden opissa. Kymmenen vuoden iässä alkaa matematiikan, lääketieteen ja muiden tieteiden opinnot. Oppilaat kilvoittelevat eri asioissa ja kustakin tulee sen alan mestari, jossa hän menestyy. Jaloimpina pidetään useita eri taitoja hallitsevia, erityisesti maanviljelystä arvostetaan.

Viimeaikaisen tutkimuksen voisi siis väittää tukevan Campanellan visioimaa oppimisjärjestelmää. Siitä lähtökohdasta oppimisen voisi määritellä yhteisön kehittymiseksi. Teoreettinen ja käytännöllinen osaaminen lomittuvat osana oppimisprosessia.

Ilmiöihin perustuvan opetussuunnitelman käytännön toteuttamisen kannalta keskeistä näyttäisi olevan nimenomaan poistaa yksittäisten oppiaineiden dominoiva rooli. Campanellan ja yksilöllisen oppimisen hengessä oppikokonaisuudet täytyy siis suunnitella tasapainoisiksi. Oppikokonaisuuksien suunnittelu on varmasti lähellä rakettitiedettä ja siten lähes mahdotonta, mutta alla siitä huolimatta röyhkeä hahmotelma oppikokonaisuuksien tasapainoisemmaksi ryhmittelyksi. Johtoajatuksena auttaa kutakin löytämään oma oppimistapa ja osaamialue, olipa se sitten teoreettinen tai käytännöllinen.

 

Luonnontieto
  • Matematiikka, fysiikka, kemia, biologia
  • Teknologia-oppi: historia, nykytila, tulevaisuus
  • Ohjelmointi, robotiikka, energia ja sähköoppi, nano-tekniikka
  • Laboratorioharjoituksia tiedon sisäistämiseksi
Design- ja taideopetus
  • Menetelmäoppi: puu, metalli, tekstiili, savi, paperi, musiikki
  • Designkasvatus: historia, nykytila, näkemyksiä tulevaisuuteen
  • Kulttuuri, tarinankerronta, äidinkieli, ilmaisutaito, teatteri
  • Käsityö ja teollinen taide
Yhteiskunta ja talous
  • Konteksti: historia, maantieto, yhteiskuntaoppi, taloustieto
  • Kansantaloustieto, politiikka, laki, yrittäjyys
  • Mediataidot, taloustaidot, yhteiskuntataidot
  • Työharjoittelu ja ”yhteiskunnallinen projekti”
Ihmisenä olemisen taito
  • Terveystieto, liikunta, ravinto-oppi, psykologia, fysiologia
  • Elämänkatsomustieto, sosiaaliset taidot, mielenhuoltotaito
  • Kielten ja kulttuurien tuntemus
  • Yhteisö-projekti jonkun epäkohdan parantamiseksi

Ajatuksen taustalla on Campanellan hengessä tasapainottaa luonnontieteiden, luovan työn, yhteiskunnan ja ihmisyyden taitojen opetusta. Iän karttuessa syventymisen ja erikoistumisen aste voi vaihdella eri teemojen välillä. Mikään ei siis estä suorittamassa luonnontiedon ”maisterintutkintoa” 20-vuotiaana ja yhteiskunnallisen tiedon maisterin oppimäärää 40-vuotiaana. Molemmissa tapauksissa teoria ja käytännön tekeminen opitaan mestarin opastuksella. Keskeistä on, että kukin löytää alan jossa voi loistaa ja olla hyödyksi omassa yhteisössään.

Campanella keskittyi oppimisen malliin, mutta hänen prosessinsa ei sisällä ajatusta tiedon jalostamisesta. Sen sijaan Bacon esittää mallin tiedon jalostamiselle kirjassaan Uusi Atlantis (1610). Bacon kuvaa utopiassaan Salomonin huoneen (eräänlainen kilta) rikkauksia laajalti, erityisesti heidän poikkeuksellisia kykyjä luonnontieteen, teknologian, terveystiedon sekä ravinnon alueella. Tutkimus kuvataan järjestelmällisenä työnä, jossa kukin erikoistuu tiettyyn työvaiheeseen.

Baconin kirjassa Salomonin huoneen tieteellinen prosessi jäsentyy seuraavasti:

  • ”valon kauppamiehet” hankkivat merkityksellistä tietoa.
  • ”rosvoajat” kirjaavat hankitun tiedon ja kuvatut kokeet.
  • ”mysteerimiehet” rakentavat nykytietoa haastavia koeasetelmia.
  • ”pioneerit” suorittavat hyviksi katsomiaan uusia kokeita.
  • ”kokoajat” taulukoivat tietoa aksioomien muodostusta varten.
  • ”hyväntekijät” etsivät ihmiselämää hyödyttäviä asioita.
  • ”lyhdyt” etsivät keskustelusta uusia ”korkeamman valon” kokeita.
  • ”silmikot” suorittavat ja raportoivat korkeamman valon kokeita.
  • ”tulkitsijat” kohottavat tehdyt löydöt havainnoiksi, aksioomiksi ja aforismeiksi yhteiseen käyttöön.

Baconin mallissa oleva tutkimuksen eri vaiheiden vapaus ja riippumattomuus on sisällytetty myös nykyaikaisen tieteen periaatteisiin. Tutkijan eettiset valinnat -kirjassa Ilkka Niiniluoto määrittää periaatteita, joiden avulla tiedeyhteisö voi muodostaa alati tarkentuvaa käsitystä todellisuudesta: 1) objektiivisuus on pyrkimystä totuuden mukaiseen kuvaukseen kohteesta, 2) kriittisyys on menetelmällistä avoimuutta ja tutkimus on muiden todennettavissa, 3) autonomisuus on itsellisyyttä, jossa tiedeyhteisö valvoo tutkimuksen standardeja ilman poliittista tai muuta ohjausta, 4) edistyvyys on vaatimus etsiä uusia totuuksia ja korjata aiempia virheitä.

Yhteiskunnallisesti voitaisi kärjistää, että Suomessa on hyvä alakohtainen osaaminen, mutta osaamisen alueet ovat kovin siiloutuneita. Baconin ja Campanellan ajatusten ja viimeisimmän tutkimuksen pohjalta toteutettu oppiminen olisi siis monialaista mutta yksilöllistä oppimista. Päämääränä yhteisön kehittyminen ja yksilön mahdollisuus luovuuteen omalla vahvuusalueellaan.  Ihan mahdollinen resepti 2000-luvun Suomelle?

Yleinen

Mitä tehtäisiin seuraavaksi?

Jälkikäteen ajateltuna tuntuu kuin koko maailma olisi odottanut vuotta 2000. Tai ehkä etenkin Eurooppa ja USA? Ainakin Suomessa luotiin jo 80-luvulla odotuksen tunnelmaa kun kouluissakin kirjoitettiin ainekirjoituksia siitä, miten ihmeellinen maailma voisi olla vuonna 2000. Teknologisen kehityksen ja avaruusmatkailun huumassa kaavailin omassa kirjoituksessani, että vuonna 2000 autotkin lentää. Enkä ollut edes ainoa, enkä varmasti edes keksinyt ajatusta itse. Hurjimmat tai hulluimmat pelkäsivät maailman loppua, toiset ajattelivat jonkinlaista toiveiden täyttymystä.

Maailma ei loppunut. Tietokoneetkaan eivät seonneet 00-ongelmaan kuten pelättiin. Ydinvoimalat eivät räjähtäneet eikä edes pankkimaailma seonnut, ainakaan tietokoneiden vuoksi. Mutta mitä sen jälkeen tapahtui? Yhtäkkiä suomalainen hyvinvointiyhteiskunta saavutti huippunsa, joka olikin kyllä nopea hetki, ja Suomen taloustilanne muuttui hankalaksi useamman keskeisen toimialan joutuessa vaikeuksiin. Kaiken tämän tuloksena nyt yhteiskunnassa kysellään mitä tapahtui, mihin olemme menossa, miksi kukaan ei tiedä?

UnknownMikko Lahtinen havainnoi Matkoja utopiaan –kirjansa (2002) esipuheessa, että tulevaisuuden utopioiden miettiminen menetti hohtonsa vuosituhannen vaihteessa. Mutta ehkä hohto menetettiinkin vain hetkeksi. Tai ehkä olimme hetken niin humaltuneita internetin lumosta, että tulevaisuutta oli vaikea edes miettiä?

Lahtisen kirja on jokatapauksessa erinomaista luettavaa myös tämän päivän utopistille. Alla joitakin kohokohtia tiivistettynä.

Utopia terminä juontaa juurensa Thomas Moren Utopia teoksesta (1516). Viiden sadan vuoden ajan erilaisia tulevaisuuteen, jopa avaruuteen, sijoittuvia utopistisia ajatuksia paremmasta maailmasta on esitetty sekä realismin että fantasian keinoin. Eräänä esimerkkinä Mikko Lahtinen nostaa esiin Edward Bellamyn teoksen Vuonna 2000 (julkaistu 1888). Kirjan mukaan muutoksen ei tarvitse olla väkivaltainen tai edes erityisen vallankumouksellinen. Bellamyn näkemyksen mukaan yhtenä päivänä ”ihmiset vain havahtuivat huomaamaan, että ”kapitalismin lakkauttaminen oli kaikkien edun mukaista”.

Aiemmin erityisesti renessanssin syklinen aikakäsitys teki täysin luontevaksi ajatella paluuta muinaisten ihanteiden aikaan. Jo kauan ennen Bellamyn aikaa omaksuttu lineaarinen aikakäsitys ja etenkin valistusajan teknologinen kehitys ja tulevaisuuden usko siirsivät kuitenkin huomion pysyvästi tulevaisuuteen. Samalla Humen edustama poliittinen realismi hiipi mukaan tulevaisuuden suunnitteluun. Immanuel Kant puolestaan ennakoi globaalia vapaiden valtioiden yhteenliittymää ja rauhaa teoksessaan Ikuiseen rauhaan (1795). Valistuksen ajan kontekstissa myös Marxin Pääoma (1867) voidaan nähdä osana utopististen teosten jatkumoa. Nykyajassa tarkasteltuna Marxin näkemys anarkismista työväenliikkeen lastentautina ja pikkuporvarillisena intellektualismina vaikuttaisi ajankohtaiselta kannanotolta. Riippumatta näkemyksen oikeellisuudesta.

Antiutopiaa, synkkää tulevaisuuden kuvaa, edustaa H.G. Wellsin teos Aikakone (1895), jossa matkaaja löytää lohduttoman kahtia jakautuneen maailman. Vuosien 802701 ja 3000000 kokemuksien perusteella hän toteaa inhimillisen sivistyksen olevan ”pelkkä typerä kasauma, joka lopulta pakostakin sortuu kyhääjiensä niskaan ja tuhoaa heidät”.

Wellsin varoitus on ehkä syytä ottaa vakavasti ja lukea yhdessä Karl Mannheimin Idelogie und Utopie (1929) teoksen huomion kanssa. Mannheim esittää utopistisen ajattelun ongelmaksi puutteellisen tilanneanalyysin. Myöhemmin Professori Ernst Bloch tarjoaakin hyviä työkaluja kirjassaan Toivon periaate (1954-59). Teoksessaan Bloch korostaa utopistisen ajattelun keskeisintä arvoa: ”olemassa olevaa todellisuutta parempi maailma on mahdollinen”. Toimivan ja konkreettisen utopian edellytykseksi hän katsoo vastaamisen seuraaviin kysymyksiin: ”Keitä me olemme? Mistä me tulemme? Minne olemme matkalla? Mitä me toivomme? Mikä meitä odottaa?”.

Nykyajassa näihin kysymyksiin on etsitty vastauksia etenkin tieteiselokuvien keinoin. Hyvää niissä on kysymyksien pysyminen elossa ja kiinni ajassa, huonoa niiden ohuus ja vain vähäinen kytkös todellisuuteen. Mutta kumpi tapa antaa paremman lähtökohdan yhteiskunnan olojen kohentamiseen; arkirealismista ponnistava suunnitelma vai tulevaisuuden visioon perustuva ”mies kuuhun” –tavoite?

Machiavellin Ruhtinaan (1513/1532) mukaan vain raadollisen maailman välttämättömyydet huomioon ottava ja myös epämiellyttäviin tekoihin valmis hallitsija voi saada aikaan paremman maailman. Thomas Moren Utopian täydellisen valtion idea toimii kritiikkinä vallitseviin oloihin. Humen mukaan onnistumisen edellytykset ovat olemassa, kun ”lähtökohdaksi otetaan ihminen sellaisena kuin hän todellisuudessa on”. Blochin periaatteen mukaisesti vastaus on ”konkreettinen utopia”, jolloin todellisiin ongelmiin pureutuva ja aitoja vaihtoehtoja esittävä joukkoliikkeen manifesti voi kyetä aitoon poliittiseen vaikutukseen. Huolella rakennettuna voidaan siis esittää merkityksellisiä vaihtoehtoja, jotka kyynikkojen on vaikeampi sivuuttaa.