Koulu2.0 1600-luvun idealla

Campanella kirjoitti Aurinkokaupunki-nimisen utopistisen vision vuonna 1602. Aikansa älykkönä hänen tavoitteena oli ”uudistaa kaikki tiedon alat”. Tämä oli kuitenkin ristiriidassa tuon ajan kirkollisen opin kanssa ja lopputuloksena hän olikin pitkiä aikoja vankilassa. Campanella korosti erityisesti luonnonfilosofiaa ja sekä yleistä oppivelvollisuutta. Yhtenä erityispiirteenä oppimisesta Campanella toteaa, että oppiminen tapahtuu leikin varjolla ja kuin huomaamatta lapset oppivat mestareiden avulla kaikkien tieteiden perusteet 10-ikävuoteen mennessä.

Samaa mieltä on viimeaikainen tutkimus huippu-urheilun alueella, ainakin 10-12 vuotiaaksi olisi hyvä harjoittaa useita lajeja. Tulosten mukaan paineeton lapsiliikunta tuottaa mestareita paremmin kuin liian varhainen lahjakkuuksien jalostaminen. Myös reitti tieteen huipulle näyttää vievän usein uteliaisuuden, intohimon ja hyvän edistämisen kautta. Jopa 1900-luvun oppimisen mestariteoksen, yhtenäisen peruskoulun, perusteet narisee samalla kun yksilöllisen oppisen hyötyjä opitaan tuntemaan paremmin:

”Yleinen harhaluulo on, että perinteisessä opetuksessa kaikki oppivat kaiken. Tutkimusten mukaan opettajan aikatauluttama opetus sopii noin 20 prosentille oppilaista ja 80 prosenttia alisuoriutuu. Jos opettaja opettaa keskimääräisen oppilaan tahtia, se jarruttaa lahjakkaiden oppimista ja pudottaa samalla hitaimmat pois kyydistä. Se on suurempi inhimillinen vääryys erityisesti hitaimmille oppijoille. Tavoitteenamme on kehittää toimintamalli, jossa kaikki oppivat aiempaa enemmän. Henkilökohtaisen tai pienryhmäkohtaisen opettamisen pystyy räätälöimään niin, että voi ottaa huomioon kuulijan lähtötaidot ja ymmärryskyvyn.”

Campanellan 1600-luvulla visioiman yhteisön mielenkiintoisena erityispiirteenä on luonnollisten taipumusten mukainen oppimisjärjestelmä. Vanhukset alkavat kuljettaa lapsiryhmiä eri ammattien verstaissa ja mestareiden luona heidän täytettyään kolme tai neljä, kun lapsi on oppinut kielen. Seitsemän ikävuoden jälkeen kaikki käyvät luonnontieteiden opissa. Kymmenen vuoden iässä alkaa matematiikan, lääketieteen ja muiden tieteiden opinnot. Oppilaat kilvoittelevat eri asioissa ja kustakin tulee sen alan mestari, jossa hän menestyy. Jaloimpina pidetään useita eri taitoja hallitsevia, erityisesti maanviljelystä arvostetaan.

Viimeaikaisen tutkimuksen voisi siis väittää tukevan Campanellan visioimaa oppimisjärjestelmää. Siitä lähtökohdasta oppimisen voisi määritellä yhteisön kehittymiseksi. Teoreettinen ja käytännöllinen osaaminen lomittuvat osana oppimisprosessia.

Ilmiöihin perustuvan opetussuunnitelman käytännön toteuttamisen kannalta keskeistä näyttäisi olevan nimenomaan poistaa yksittäisten oppiaineiden dominoiva rooli. Campanellan ja yksilöllisen oppimisen hengessä oppikokonaisuudet täytyy siis suunnitella tasapainoisiksi. Oppikokonaisuuksien suunnittelu on varmasti lähellä rakettitiedettä ja siten lähes mahdotonta, mutta alla siitä huolimatta röyhkeä hahmotelma oppikokonaisuuksien tasapainoisemmaksi ryhmittelyksi. Johtoajatuksena auttaa kutakin löytämään oma oppimistapa ja osaamialue, olipa se sitten teoreettinen tai käytännöllinen.

 

Luonnontieto
  • Matematiikka, fysiikka, kemia, biologia
  • Teknologia-oppi: historia, nykytila, tulevaisuus
  • Ohjelmointi, robotiikka, energia ja sähköoppi, nano-tekniikka
  • Laboratorioharjoituksia tiedon sisäistämiseksi
Design- ja taideopetus
  • Menetelmäoppi: puu, metalli, tekstiili, savi, paperi, musiikki
  • Designkasvatus: historia, nykytila, näkemyksiä tulevaisuuteen
  • Kulttuuri, tarinankerronta, äidinkieli, ilmaisutaito, teatteri
  • Käsityö ja teollinen taide
Yhteiskunta ja talous
  • Konteksti: historia, maantieto, yhteiskuntaoppi, taloustieto
  • Kansantaloustieto, politiikka, laki, yrittäjyys
  • Mediataidot, taloustaidot, yhteiskuntataidot
  • Työharjoittelu ja ”yhteiskunnallinen projekti”
Ihmisenä olemisen taito
  • Terveystieto, liikunta, ravinto-oppi, psykologia, fysiologia
  • Elämänkatsomustieto, sosiaaliset taidot, mielenhuoltotaito
  • Kielten ja kulttuurien tuntemus
  • Yhteisö-projekti jonkun epäkohdan parantamiseksi

Ajatuksen taustalla on Campanellan hengessä tasapainottaa luonnontieteiden, luovan työn, yhteiskunnan ja ihmisyyden taitojen opetusta. Iän karttuessa syventymisen ja erikoistumisen aste voi vaihdella eri teemojen välillä. Mikään ei siis estä suorittamassa luonnontiedon ”maisterintutkintoa” 20-vuotiaana ja yhteiskunnallisen tiedon maisterin oppimäärää 40-vuotiaana. Molemmissa tapauksissa teoria ja käytännön tekeminen opitaan mestarin opastuksella. Keskeistä on, että kukin löytää alan jossa voi loistaa ja olla hyödyksi omassa yhteisössään.

Campanella keskittyi oppimisen malliin, mutta hänen prosessinsa ei sisällä ajatusta tiedon jalostamisesta. Sen sijaan Bacon esittää mallin tiedon jalostamiselle kirjassaan Uusi Atlantis (1610). Bacon kuvaa utopiassaan Salomonin huoneen (eräänlainen kilta) rikkauksia laajalti, erityisesti heidän poikkeuksellisia kykyjä luonnontieteen, teknologian, terveystiedon sekä ravinnon alueella. Tutkimus kuvataan järjestelmällisenä työnä, jossa kukin erikoistuu tiettyyn työvaiheeseen.

Baconin kirjassa Salomonin huoneen tieteellinen prosessi jäsentyy seuraavasti:

  • ”valon kauppamiehet” hankkivat merkityksellistä tietoa.
  • ”rosvoajat” kirjaavat hankitun tiedon ja kuvatut kokeet.
  • ”mysteerimiehet” rakentavat nykytietoa haastavia koeasetelmia.
  • ”pioneerit” suorittavat hyviksi katsomiaan uusia kokeita.
  • ”kokoajat” taulukoivat tietoa aksioomien muodostusta varten.
  • ”hyväntekijät” etsivät ihmiselämää hyödyttäviä asioita.
  • ”lyhdyt” etsivät keskustelusta uusia ”korkeamman valon” kokeita.
  • ”silmikot” suorittavat ja raportoivat korkeamman valon kokeita.
  • ”tulkitsijat” kohottavat tehdyt löydöt havainnoiksi, aksioomiksi ja aforismeiksi yhteiseen käyttöön.

Baconin mallissa oleva tutkimuksen eri vaiheiden vapaus ja riippumattomuus on sisällytetty myös nykyaikaisen tieteen periaatteisiin. Tutkijan eettiset valinnat -kirjassa Ilkka Niiniluoto määrittää periaatteita, joiden avulla tiedeyhteisö voi muodostaa alati tarkentuvaa käsitystä todellisuudesta: 1) objektiivisuus on pyrkimystä totuuden mukaiseen kuvaukseen kohteesta, 2) kriittisyys on menetelmällistä avoimuutta ja tutkimus on muiden todennettavissa, 3) autonomisuus on itsellisyyttä, jossa tiedeyhteisö valvoo tutkimuksen standardeja ilman poliittista tai muuta ohjausta, 4) edistyvyys on vaatimus etsiä uusia totuuksia ja korjata aiempia virheitä.

Yhteiskunnallisesti voitaisi kärjistää, että Suomessa on hyvä alakohtainen osaaminen, mutta osaamisen alueet ovat kovin siiloutuneita. Baconin ja Campanellan ajatusten ja viimeisimmän tutkimuksen pohjalta toteutettu oppiminen olisi siis monialaista mutta yksilöllistä oppimista. Päämääränä yhteisön kehittyminen ja yksilön mahdollisuus luovuuteen omalla vahvuusalueellaan.  Ihan mahdollinen resepti 2000-luvun Suomelle?