Edisonin kerrotaan sanoneen, että kaiken keksimisen päämääränä tulisi olla ihmisten elämänlaadun parantaminen. Osuvasti hänen ensimmäinen patentoitu keksintönsä olikin sähköinen äänestyslaite. Laitteen ylevä päämäärä oli tehostaa hallinnon toimintaa, mutta laite tuli tylysti hylätyksi, koska laite koettiin uhaksi politikoinnille ja väsytystaisteluille äänestystilanteissa. Tämän jälkeen Edison lisäsikin omaan periaatteeseensa ajatuksen kaupallisuudesta: keksimisen päämäärä on elämänlaadun parantaminen asiakaslähtöisesti.
Mitä hyvältä hallintomallilta tai päätöksenteon periaatteelta sitten vaaditaan?
Ihan ensimmäiseksi voidaan toivoa päätöksenteon arvojen ja normien valinnan olevan rationaalista. Mikko Lahtisen kirjassa rationaaliselta ajattelulta edellytetään kolmea asiaa: Ensimmäinen rationaalisen ajattelun muoto on kognitiivinen järkevyys asiaintilojen toteamisessa ja tosien uskomusten muotoilussa. Toinen muoto on praktinen järkevyys eli toimintavaihtoehtojen hyödyllisyyden arviointi ja toimintasuosituksia. Kolmantena evaluoiva järkevyys jotta voidaan muodostaa arvostuksia väline- ja itseisarvojen kesken.
Yhteiskunnallisessa päätöksenteossa ja tutkimuksessa on yhtäläisesti odotus eettisesti korkeasta toiminnasta. Toisinaan käy kuitenkin niin, että yhteisö tai instituutio syö omat arvonsa ja olemassa olosta tulee eettistä toimintaa tärkeämpi periaate. Tällöin syntyy tilaa ja tarve ’pilliinpuhaltajille’ eli ilmiantajille. Edward Snowden lienee lähiaikojen tunnetuin esimerkki sekä ilmiantojen tärkeydestä että niiden vaarallisuudesta ilmiantajalle itselleen.
Ilmiantaja voi olla tärkeässä roolissa myös tiedon julkisuutta vaalittaessa. Tiedon avoimuus on keskeinen edellytys tiedon itsekorjautuvuudelle sekä kumuloitumiselle. Periaatteiden määrittämisen tulisi siis olla avointa ja kansanvaltaista.
Humen yhteiskunnallisia periaatteita
Hallintomallin periaatteita voi hakea myös historiasta, koska nyt käsissä oleva yhteiskunnallinen murros ei ole maailmanhistorian ensimmäinen. David Hume kuvaa ideaansa eräästä täydellisestä yhteisen hyvän yhteenliittymästä (essee: Idea of a Perfect Commonwealth, 1752) erittäin yksityiskohtaisesti. Hume tavoittelee selvästi realistista näkökulmaa ajatukselleen hyvästä valtiosta, mitä suomennoksen nimi Täydellisen valtion idea ehkä aiheellisesti korostaa.
Hume aloittaa esseensä Täydellisen valtion ideasta hyvin voimallisella ja valtiomiesmäisellä kannanotolla yhteiskunnallisiin uudistuksiin:
”Vakiintuneella hallituksella on puolellaan ääretön etu juuri siksi, että se on vakiintunut; sillä ihmiskunnan enemmistöä hallitaan auktoriteetillä eikä järjellä, eikä auktoriteettiä suoda millekään millä ei ole pitkän ikänsä tuomaa suositusta puolellaan. Siksi viisaan vallankäyttäjän tapana ei voi koskaan olla tähän asiaan sekaantuminen tai kokeiluihin ryhtyminen vain omaksutun argumentin ja filosofian vuoksi. Hän kunnioittaa syvästi sitä, mihin aika on jättänyt jälkensä, ja vaikka hän saattaakin yrittää joitain uudistuksia yleisen hyvän vuoksi, hän silti mukauttaa uudet ajatuksensa mahdollisimman pitkälle entiseen rakenteeseen ja säilyttää kokonaisina valtion perustuksien tärkeimmät tukipilarit.”
Alustuksen voimallisuudesta huolimatta essee pureutuu nimenomaan siihen kysymykseen, onko löydettävissä pohja täydelliselle perustuslaille ja hallitusmuodolle. Edelleen hän toteaa, että ”kaikki hallitussuunnitelmat, jotka edellyttävät ihmiskunnan tottumusten suurta uudistumista, ovat puhtaasti kuvitteellisia”.
Hume jakaa valtion ensin sataan piirikuntaan, joista jokaisella on yksi senaattori. Kukin senaattori edustaa sadan pitäjän piirikunnallisia edustajia. Senaattori vastaa toiminnastaan kymmenelle (10) piirikunnallisille valtuutetulle, jotka yhden piirikunnan 100 piirikunnallista edustajaa valitsevat keskuudestaan. Demokratian nimissä kukin pitäjän edustajista tulee valituksi vapailla vaaleilla, joskin Humen mallissa on minimivarallisuus äänioikeudelle. Näin toteutettuna valtiossa on 100 senaattoria, 1100 piirikunnallista valtuutettua (senaattorit + piirikunnan valtuutetut) sekä 10 000 piirikunnallista edustajaa (yksi kutakin pitäjää kohden).
Hallintomallissa senaatti käyttää toimeenpanevaa valtaa, mutta lainsäädäntö on piirikunnallisten edustajien etuoikeus. Piirikuntien enemmistöllä on siis valta asettaa lakeja, vaikka senaatin tuleekin käydä lainsäädännöllinen keskustelu. Pienemmissä asioissa valtuutetut voivat hyväksyä lainsäädäntöä, lisäksi valtuutetuilla on valta virkamiesten nimitysasioissa.
Hallintomallin eheyttä Hume vahtisi useilla eri tavoilla. Senaattorien riippuvaisuus kansasta on keskeinen periaate; senaatin vain toimeenpaneva valta ja vastaehdokkaiden kokous (itsellinen oppositio, jolla on valta tehdä lakiehdotuksia) pitävät senaattia yhtenäisenä ja keskittyneenä tehtäviensä hoitamiseen. Toisaalta senaatin jakautumista hillitsee senaatin pienehkö koko. Ryhmäkuntaisuutta estää myös senaatin riippuvuus kansasta vaikka toisaalta senaattorit voivat erottaa kenet tahansa ryhmäkuntaisuuden vuoksi ja senaattoreilla on oikeus muodostaa säännöt valtion virkanimityksiä varten (edellytys virkaan on kuitenkin 4 vuoden palvelus senaattorina). Lopuksi, Hume antaa kansalle laajat toimivaltuudet vallan palauttamiseksi itselleen aina jos herää epäilys erityisten etujen ajamisesta. Tällä suunnitelmalla Hume pyrkii ratkaisemaan paikallisuuden ja suuren valtion välisiä ristiriitoja.
Joustava hallintomalli
Hume kehitti ideansa täydellisestä valtiosta 1700-luvun realiteettien ja kirjanpitomahdollisuuksien pohjalta. Etenkin tiedollisen eheyden vaaliminen on nähtävissä myös modernin demokratian ja etenkin 1990-luvun jälkeisten menetelmien kehityksessä. Ehkä konkreettisin esimerkki internetin ja suuren joukon voimasta tiedon jalostamisessa on Wikipedia. Samaan aikaan ketterät tietoa jalostavat tiimit (agile) sekä hyveellisyyteen perustuvat ryhmätyö ja johtamisfilosofiat (lean, teal) ovat vielä läpimurron kynnyksellä. Tässä etenkin ohjelmistoala on edelläkävijän roolissa luomassa uusia työtapoja, jotka leviävät hitaasti myös yhteiskunnan muiden toimijoiden käyttöön. Tällöin myös vallankäytön erilaiset roolit tulevat uudelleenmääritellyksi.
Suoran demokratian käytäntöjä ja teknisiä välineitä on testattu onnistuneesti esimerkiksi Sveitsissä. Vaikka yhtä vakiintunutta tapaa moderniksi hallintomalliksi ja demokratian työkaluksi ei vielä olekaan, niin virtaava demokratia on yksi selkeä ehdokas. Virtaavan demokratian ytimessä on joustava edustuksellisuus; voin äänestää itse tai antaa ääneni käyttöoikeuden sopivalla taholle tai jopa eri asioissa eri henkilöille. Havainnollistava kuva löytyy virtaavan demokratian artikkelista.
Työkaluja joustavan, virtaavan tai hajautetun (vakiintunut terminologia puuttuu vielä) demokratian käytännön tarpeisiin kehitetään monista eri lähtökohdista ja moniin eri tarkoituksiin. Esimerkiksi Liquid Feeback, V-Initiative tai Etherum tarjoavat kukin lähtökohdan modernille demokraattiselle hallintomallille. Perustellusti voisi siis väittää, että modernilta hallintomallilta vaaditaan ainakin itseohjautuvuutta (avoin kansanvalta), määrittävän ja toimeenpanevan vallan eriyttämistä sekä joustavaa edustuksellisuutta.
Uusilla työkaluilla Humen visio hallintomallin eheydestä voi toteutua yllättävässä laajuudessa. Erittäin paikallinen, valtiollinen ja jopa globaali päätöksen teko voivat toimia saumattomasti yhteistyössä. Nykyhetken utopia voisi hyvin olla globaali modernin hallintomallin periaatteet toteuttava päätöksentekorakenne.